Milindapañha

Meṇḍakapañha

Santhavavagga

2. Udara­saṃ­yata­pañha

“Bhante nāgasena, bhāsitampetaṃ bhagavatā—

‘Uttiṭṭhe nappamajjeyya,
udare saṃyato siyā’ti.

Puna ca bhagavatā bhaṇitaṃ—‘ahaṃ kho panudāyi, appekadā iminā pattena sama­titthi­kampi bhuñjāmi, bhiyyopi bhuñjāmī’ti. Yadi, bhante nāgasena, bhagavatā bhaṇitaṃ—‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti, tena hi ‘ahaṃ kho panudāyi, appekadā iminā pattena sama­titthi­kampi bhuñjāmi, bhiyyopi bhuñjāmī’ti yaṃ vacanaṃ, taṃ micchā. Yadi tathāgatena bhaṇitaṃ—‘ahaṃ kho panudāyi, appekadā iminā pattena sama­titthi­kampi bhuñjāmi, bhiyyopi bhuñjāmī’ti, tena hi ‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti tampi vacanaṃ micchā. Ayampi ubhato koṭiko pañho tavānuppatto, so tayā nibbāhitabbo”ti.

“Bhāsitampetaṃ, mahārāja, bhagavatā—‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti, bhaṇitañca—‘ahaṃ kho panudāyi, appekadā iminā pattena sama­titthi­kampi bhuñjāmi, bhiyyopi bhuñjāmī’ti. Yaṃ, mahārāja, bhagavatā bhaṇitaṃ—‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti, taṃ sabhāvavacanaṃ asesavacanaṃ nissesavacanaṃ nip­pariyā­ya­vacanaṃ bhūtavacanaṃ tacchavacanaṃ yāthāvavacanaṃ avi­parī­ta­vacanaṃ isivacanaṃ munivacanaṃ bhaga­van­ta­vacanaṃ arahan­ta­vacanaṃ pac­ce­ka­buddha­vacanaṃ jinavacanaṃ sabbañ­ñu­vacanaṃ tathāgatassa arahato sammā­sambud­dhassa vacanaṃ.

Udare asaṃyato, mahārāja, pāṇampi hanati, adinnampi ādiyati, paradārampi gacchati, musāpi bhaṇati, majjampi pivati, mātarampi jīvitā voropeti, pitarampi jīvitā voropeti, arahantampi jīvitā voropeti, saṃghampi bhindati, duṭṭhena cittena tathāgatassa lohitampi uppādeti. Nanu, mahārāja, devadatto udare asaṃyato saṃghaṃ bhinditvā kappaṭṭhiyaṃ kammaṃ āyūhi. Evarūpāni, mahārāja, aññānipi bahuvidhāni kāraṇāni disvā bhagavatā bhaṇitaṃ—‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti.

Udare saṃyato, mahārāja, catu­saccā­bhisa­mayaṃ abhisameti, cattāri sāmaññaphalāni sacchikaroti, catūsu paṭisambhidāsu aṭṭhasu samāpattīsu chasu abhiññāsu vasībhāvaṃ pāpuṇāti, kevalañca samaṇadhammaṃ pūreti. Nanu, mahārāja, sukapotako udare saṃyato hutvā yāva tāvatiṃ­sa­bhava­naṃ kampetvā sakkaṃ devānamindaṃ upaṭṭhā­na­mu­pa­nesi, evarūpāni, mahārāja, aññānipi bahuvidhāni kāraṇāni disvā bhagavatā bhaṇitaṃ—‘uttiṭṭhe nappamajjeyya, udare saṃyato siyā’ti.

Yaṃ pana, mahārāja, bhagavatā bhaṇitaṃ—‘ahaṃ kho panudāyi appekadā iminā pattena sama­titthi­kampi bhuñjāmi, bhiyyopi bhuñjāmī’ti, taṃ katakiccena ­niṭṭhi­ta­kiri­yena siddhatthena vusitavosānena nirāvaraṇena sabbaññunā sayambhunā tathāgatena attānaṃ upādāya bhaṇitaṃ.

Yathā, mahārāja, vantassa virittassa anuvāsitassa āturassa sappāyakiriyā icchitabbā hoti; evameva kho, mahārāja, sakilesassa adiṭ­ṭha­saccassa udare saṃyamo karaṇīyo hoti. Yathā, mahārāja, maṇiratanassa sappabhāsassa jātimantassa abhi­jāti­pari­suddhassa majja­na­nighaṃ­sa­na­pari­so­dha­nena karaṇīyaṃ na hoti; evameva kho, mahārāja, tathāgatassa buddhavisaye pāramiṃ gatassa kiriyākaraṇesu āvaraṇaṃ na hotī”ti. “Sādhu, bhante nāgasena, evametaṃ tathā sampaṭicchāmī”ti.

Udara­saṃ­yata­pañho dutiyo.